Tieto lisää tuskaa

Kuten kirjoitin, olen aina viihtyny paljon omissa oloissani, mietiskellen syntyjä syviä. Kuljin myös terapiassa melkein neljä vuotta ja oikeastaan kaikki asiat mitä voi kuvitella oon joko käyny oman pääni sisällä, ystävien seurassa tai ammattilaisen kanssa läpi. Tiedostan jotenkin liian hyvin miksi musta tuntuu tältä ja miksi olen tälläinen ihminen nykyään. Mitä enemmän asioita miettii niin sitä turhemmalta tää kaikki tuntuu. Mikä on elämän tarkoitus? Onko mun olemassaololla oikeasti mitään merkitystä tän kaiken keskellä vai olenko vain täällä tuhlaamassa kallisarvoisia luonnonvaroja? Joskus tuntuu kuin elämä olisi vain tyhjä taulu jota täytetään mitä ihmeellisimmillä asioilla jotta ei tajuttaisi miten turhaa tämä kaikki on.

Viime aikoina on ollut taas jotenkin niin mitätön ja turha olo. En oikeastaan ole tyytyväinen elämääni.. Jossain vaiheessa pääsin olemaan osa perhettä ja se tuntui pelottavan hyvältä. Haluaisin itsellenikin perheen, vaimon, lapsia ja oman kodin. Mutta se tuntuu täysin mahdottomalta ajatukselta. En minä pysty tai jaksa.. Ja tuntuisi ylipäätään epäreilulta tuoda tähän maailmaan pieni, viaton ihminen ja antaa sille tälläinen isä kuin minä olen.

Jos perhe on poissuljettu vaihtoehto niin mitä jää jäljelle? Kulkea töissä eläkkeelle asti, harrastaa, viettää aikaa ystävien kanssa.. mutta minkä takia? Oikeastaan nää samat kysymykset on kulkenu mukana jo sieltä teinivuosista asti. Elämä on raskasta kun miettii liikaa... kun vaan pystyiski olemaan onnellinen siitä mitä on saanut osakseen ja mitä kaikkea voi elämällään tehdä.

Koulu, suhde vanhempiin

Koulusta sen verran, että lähes jokainen päivä oli samanlaista tuskaa. Välitunneilla olisin mielelläni jäänyt luokkaan istumaan yksin jotta en olisi joutunut käymään sitä samaa helvettiä läpi.  45minuutin välein. Kiusaaminen oli usein nimittelyä, tönimistä jne. Ei varsinaisesti mitään "vakavampaa" väkivaltaa. Ehkä jos minussa olisi joskus näkynyt jotain kiusaamisen merkkejä olisi siihen joku voinut puuttua jossain vaiheessa.. itsehän en asiasta puhunut koskaan. Kotona sulkeuduin yksin pimeään huoneeseen, huudattaen musiikkia täysillä ja itkien. Yksin. Vanhempani pitivät tätä normaalina teiniangstina eivätkä täten osanneet puuttua asioihin. Tulen toki myös suuresta perheestä joten en ihmettele ettei vanhemmillani ollut aikaa huomata kaikkea mahdollista. Enkä missään nimessä syyllistä vanhempiani mistään, päinvastoin. Tulen hyvästä perheestä ja tulen ikuisesti olemaan kiitollinen vanhemmilleni siitä kaikesta mitä ovat vuokseni tehneet. Ja vieläkin haluavat tehdä vaikka olen kotoa muuttanut jo yli kuusi vuotta sitten.

En muuten ole vieläkään uskaltanut tai oikeastaan halunnut kertoa vanhemmilleni näistä asioista mitään. Terapeuttini usein kannusti ja rohkaisi minua tekemään niin, mutta minusta se olisi ollut ainoastaan itsekästä. Mitä hyötyä siitä olisi vanhemmilleni ollut? He olisivat vain jatkossa huolehtineet minusta aivan turhaan ja toisaalta ehkä myös syyttäneet itseään siitä etteivät aikanaan huomanneet ettei minulla ollut kaikki hyvin.

Lapsuus/nuoruus - kaiken pahan alku?

Kaikki varmaan alkoi yläasteelta ja koulukiusaamisesta. Olen aina jotenkin ollut erilainen nuori, sellainen oman tien kulkija. En ole koskaan halunnut kuulua siihen tiettyyn muottiin mihin aina suurin osa nuorista tuntuu kuuluvan. Vaatteet, musiikkimaku jne.. Kuuntelin nuorempana paljon raskaampaa musiikkia, oli pitkä tukka, kitara ja vaatteet yleensä tummempaa mallia. En tosin ollut ainoa "hevari" yläasteella tai lukiossa, mutta jostain syystä jäin aina "kovien" poikien hampaisiin. Ehkä se johtuu siitä, että kävin ala-asteen pienemmällä paikkakunnalla joten olin helppo kohde. Outo ja tuntematon lapsi jostain korvesta. Tukan kasvatin tosin vasta yläasteen viimeisellä luokalla joten ei se siitäkään aluksi johtunut. Ehkä vain aikanaan satuin väärään paikkaan, väärään aikaan. Sanoin jotain väärää, pukeuduin jotenkin väärällä tavalla. Muistan erään tapauksen seitsemännellä luokalla kun minulla oli väärä lippis päässäni. Siis voitteko kuvitella? Kaikilla kovilla jätkillä oli NHL- lippikset ja ties mitä, mutta minulla nyt sattui olemaan joku halpamarketista ostettu "ei brändi"- lippis ja siitä sain kuulla ainakin pari viikkoa. Tai siis sen aikaa et lopulta päätin olla pitämättä lippistä ollenkaan.

Valehtelin ehkä vähän tuosta muottiin kuulumisesta sillä aloin polttamaan tupakkaa koska halusin kuulua kovien poikien rinkiin. Tätä kautta kuvioihin tuli myös olut, ehkä elämäni suurin virhe. Ensimmäiset kännit vedin muistaakseni 13- vuotiaana. Pari olutta joita isot pojat kävi hakemassa ja sitten pontikkaa joltain minulle tuntemattomilta nuorilta. Pontikka oli sekoitettu Pepsiin enkä kyseisen illan jälkeen voinut juoda Pepsiä vuosikausiin. Eikä siinä montaa kulausta tarvinnut, että pää oli sekaisin ja kohta oltiin kontillaan jonkun puskan juuressa. Ei se tuntunut hyvältä, ei ollut kivaa, mutta ehkä edes sen pienen ajan tunsin kuuluvani johonkin ryhmään. Ehkä unohdin kaiken tuskan ja epätoivon elämästäni? Vaikea sanoa mitä sitä tuon ikäisenä ajatteli, lapsena oikeastaan.

Pikkuhiljaa alkoholista tuli viikottainen osa elämääni. Käytännössä joka viikonloppu oli kotibileet jossakin ja jos ei ollut niin sitten juotiin vaikka kirjaston katolla. Nuoren mieli keksii kaikenlaisia paikkoja jotta pääsee toteuttamaan sisäistä pahistaan. Viikkorahaa en paljoa saanut, mutta tuon ikäisenä riittikin aivan hyvin se kuusi olutta jos halusi pään saada sekaisin. Alkuun en edes pystynyt juomaan koko sixpäkkiä ja joskus piti oksentaa jo kahden oluen jälkeen. Ja ihan hirveältähän se maistui. Väkisin piti kaataa kurkusta alas ja ikävä kyllä sitä pikkuhiljaa oppi nauttimaan oluen mausta. Viina tuli pikkuhiljaa mukaan siellä yläasteen loppuvaiheissa ja lukion alussa.

Ensimmäiset sanat

Hei, nimeni on Tomi ja olen sairastanut masennusta sekä alkoholismia niin kauan kuin muistan. Tämän blogin tarkoituksena on pukea tunteitani sanoiksi, purkaa omaa pahaa oloa ja toivottavasti siinä sivussa tuoda jotain toivoa tai ainakin uutta näkökulmaa jonkun ihmisen elämään. Tällä hetkellä olen ollut melkein viisi kuukautta juomatta, käyn kokopäivätöissa ja vietän muutenkin ns. normaalia elämää. Ainakin ulkopuolisen silmin. Mainitsemani kaksi tautia ovat kuitenkin koko ajan läsnä, tavalla tai toisella enkä tiedä poistuvatko ne ikinä täysin elämästäni.

Matka tähän pisteeseen on kuitenkin ollut pitkä ja raskas. Tulevissa kirjoituksissa tulen pikkuhiljaa avaamaan elämääni ja niitä syitä mitkä veivät minut pohjalle. Ja niitä syitä joiden avulla olen sieltä noussut, kerta toisensa jälkeen.