Koulusta sen verran, että lähes jokainen päivä oli samanlaista tuskaa. Välitunneilla olisin mielelläni jäänyt luokkaan istumaan yksin jotta en olisi joutunut käymään sitä samaa helvettiä läpi. 45minuutin välein. Kiusaaminen oli usein nimittelyä, tönimistä jne. Ei varsinaisesti mitään "vakavampaa" väkivaltaa. Ehkä jos minussa olisi joskus näkynyt jotain kiusaamisen merkkejä olisi siihen joku voinut puuttua jossain vaiheessa.. itsehän en asiasta puhunut koskaan. Kotona sulkeuduin yksin pimeään huoneeseen, huudattaen musiikkia täysillä ja itkien. Yksin. Vanhempani pitivät tätä normaalina teiniangstina eivätkä täten osanneet puuttua asioihin. Tulen toki myös suuresta perheestä joten en ihmettele ettei vanhemmillani ollut aikaa huomata kaikkea mahdollista. Enkä missään nimessä syyllistä vanhempiani mistään, päinvastoin. Tulen hyvästä perheestä ja tulen ikuisesti olemaan kiitollinen vanhemmilleni siitä kaikesta mitä ovat vuokseni tehneet. Ja vieläkin haluavat tehdä vaikka olen kotoa muuttanut jo yli kuusi vuotta sitten.
En muuten ole vieläkään uskaltanut tai oikeastaan halunnut kertoa vanhemmilleni näistä asioista mitään. Terapeuttini usein kannusti ja rohkaisi minua tekemään niin, mutta minusta se olisi ollut ainoastaan itsekästä. Mitä hyötyä siitä olisi vanhemmilleni ollut? He olisivat vain jatkossa huolehtineet minusta aivan turhaan ja toisaalta ehkä myös syyttäneet itseään siitä etteivät aikanaan huomanneet ettei minulla ollut kaikki hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti